lauantai 21. maaliskuuta 2015

uusi alku

tämä blogi. entiedä mitä sen kanssa tekisin. 

mulla on kauhea halu kirjoittaa vaikka mistä ja kokoajan, mutta en uskalla kirjoittaa mistä vain ja siihen se sitten aina tyssääkin. Myönnän olevani nössö joka pelkää että jos alkaisin oikeasti kirjoittamaan jotain muutakin kuin liibalaaba pintaraapaisua mitä nyt pitkälti teen, saattaisin saada enemmän kuuluvuutta ja sen mukana myös kuuluisat anonyymit kommentoimaan kuinka teen asiat väärin. Olen ollut ahkera blogien lukija jo monta vuotta, ja olen seurannut kuinka yksitoisensa jälkeen blogeja suljetaan koska kirjoittaja ei enään jaksa yhtäkään ikävää kommenttia siitä kuinka huono on.

en ole halunnut sulkea tai lopettaa blogia vaikka se ei todellakaan ole mitään sinne päinkään mitä sen haluaisin olevan, mussa elää kuitenkin niin syvästi halu siitä että joku päivä uskaltaisin tehdä tästä sellaisen blogin jota itsekkin lukisin. Mä toivon että se päivä on tämä, ainakin tänään musta tuntuu siltä että saattaisin pystyä pikkuhiljaa siirtymään lähemmäs toivottua lopputulosta tekstien sisällön kanssa, ainakin aijon yrittää vielä. 

Tiedän että tulee viemään aikaa että löydän ne rajat joihin oon tyytyväinen, ja että osaan määrittää sen kuinka paljon uskallan avata että se tuntuu musta itsestä vielä hyvälle. Tiedän jo valmiiksi myös sen että aivan varmasti tulen kirjoittamaan tekstejä ja poistamaan niitä kun alan katumaan sen julkaisua. Mutta jos joku joskus tulis saamaan jotain mun blogista niinkuin mä oon saanut muiden omista tuntisin että oon onnistunut, ja toisaalta taas jos kukaan ei saa niin olempa ainakin saanut itselleni jotain. 

Mä niin ihailen ja arvostan niitä bloggaajia jotka uskaltaa rohkeasti avata itsensä ja elämänsä, en usko että tuun koskaan avaamaan kaikkea meidän elämästä vaan ainakin nyt ajattelen rajan yksityisyydessä olevan aika tiukka, toki ajatus voi muuttua.

 Mutta jos nyt lähdetään siitä että kirjoitan niistä asioista joista olen halunnut kirjoittaa, siitä millaista on elää uhmaikäisen kanssa hyvinä JA huonoina päivinä, siitä miksi sisustus ei koskaan ole valmis vaikka niin aina ajattelee, ikuisesta elämäntaparemontista joka on onneksi ottanut jo ison harppauksen eteenpäin, ekologisemman elämän opettelusta, siitä mikä mua ärsyttää, siitä mikä mua ilahduttaa ja siitä mitä liikkuu niinkin sekaisen ihmisen kuin minun päässäni. Ja silti haluaisin pitää pilkkeen silmäkulmassa ja huumorin mukana, sillä sellaista meidän arki oikeasti hyvin pitkälle on (välillä raivostumiseen asti....)


keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kuulumisia

Huh! Vihdoin alkaa olla koti kohdillaan, vielä puuttuu hyllyjä ja lisää tavaraa sais ilmestyä kun tuntuu että joka nurkassa kaikuu edelleen, neliöitä tuli nimittäin sen verran lisää että ei ihan olemassa olevat huonekalut riitä. 


Joonatankin on vihdoin sopeutunut muutokseen, alku oli hankalaa. Omassa huoneessa nukkuminen jännitti ja ensimmäiset yöt poika nukkuikin äidin ja isin kanssa, siitä sitten omaan huoneeseen kun laatikoista oli purettu omat tutut uni jutut, nallet ja soittorasia rauhottaa vaikkakin "en tahdo nukkua" kausi jatkuu edelleen. Vaikea tottua siihen että nukuttaminen vie nykyään niin kauan aikaa kun ennen pikku herra nukahti minuuteissa sänkyyn laiton jälkeen. 

Mun työt loppui ja tällä hetkellä poukkoilen jossain olemattomassa välitilassa yrittäen siirtyä koko päivä opiskelijaksi mutta ilmeisimmin jos ihminen yrittää käydä samaan aikaan ammattitutkinnon ja kirjoittaa itsensä ylioppilaaksi, ei se sovi järjestelmään. 



No tämän johdosta joonatan on ollut enemmän kotona ja ollaan tutustuttu uuteen naapurustoon, meillä on paljon kivoja puistoja ja luonto lähellä. Talveksi lähelle tulee jää ja päästään isin seuraksi luistelemaan, katotaan meneekö tää talvi vielä kengillä vai koitetaanko jo ihan luistimia. Hiihtoladutkin on lähellä, joonatanille ei tosin suksia kyllä vielä osteta mutta mä löysin omani keväällä mökin ulkovarastosta ja voisin käydä koittamassa kuinka suksi luistaa :D

Tämmöstä tänne nyt, yritetään löytää uudelleen arkirutiinit omille paikoilleen ja mahdollisesti parantaa puutteellisia kohtia! 


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Selätin

Tirlittan-blogissa arvotaan selätin paketti, kaikki halukkaat osallistumaan arvontaan :) sieltä löytyy myös lisää tietoa selättimestä ja siitä mitä se tekee! 

http://lillatirlittan.bellablogit.fi/2014/10/selatin-arvonta/#comments

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Uusi koti

Hiljaisuuteen on oikeasti pätevä syy, home. Ja sairaala. Mutta suurimpana home. Pakatessani vaatteita naulakosta pesuun ja kaappiin ajatuksena vaihtaa talvikamppeet hollille paljastui että kaikki vaatteet oli homeessa, ja tutkinnan jälkeen todettiin että asunnossa on hometta. Ei auttanut vaikka kuinka pidin asunnosta kamat oli pakattava ja uusi koti etsittävä. 


Muutto rumban keskellä pikku herrakin sairastui sen verran pahasti että vietettiin lastenosastolla muutama päivä, osaksi koska meitä ei otettu ensin tosissaan , vasta kun lapsen hengittäminen alkoi levossa olla niin työlästä ettei happi mitenkään voinut riittää alkoi tapahtua. Onneksi päästiin lastenosastolle osaaviin käsiin ja joonatan parani nopeasti<3


Sairastelun jälkeen saikin sitten pakata huolella ja saatiin kun saatiinkin sovittuna Päivänä kannettua kaikki tavarat uuteen kotiin ja täällä sitä nyt ollaan. Paljon on vielä kesken ja tulee varmasti olemaan kauan kun tilaa on paljon enemmän kuin vanhassa kodissa, kestää aikansa kun tavarat löytävät oman paikkansa. 



maanantai 22. syyskuuta 2014

Muumipuisto

Jokin aika sitten mun korviin kantautu huhu että meidän kulmilla olis muumipuisto, tänään sitte päätin että lähetään metsästämään sitä. Tarkoituksena oli että lähetään koko poppoo minä ja joonatan pyörällä ja isi rullaluistelee mutta sitten pappa väsyi ja mentiikiin vaan kahdestaan jonskusen kanssa. Kierrettiin vähän pidemmän kautta perille, minä poljin ja joonatan kannusti "noin vaan jaksoit" kuului ylämäkien jälkeen. Löydettiin onneks puisto suht nopean pyörimisen jälkeen, luulen et kyytiläinen ei ehkä olis tyytynyt muuhun kun olin kertonut että mennään muumi puistoon, tauoton "muumitalo, mennään muumitaloa lukitaan yöksi" olis jatkunut varmasti loppu illan. 


Puisto oli mun mielestä aivan älyttömän kiva, en kehdannut/viittinyt älyttömästi kuvata kun puistossa oli muitakin ihmisiä ja osaksi en malttanut edes olla ottamassa kuvia kun puistossa oli kaikkea niin jännää! 


Pienelle lapselle löytyi paljon tekemistä ja touhua, keskellä sijaitseva muumitalo pisti pikkuherran silmään ensimmäisenä. Sen jälkeen huomattiinkin kaikki erilaiset kiikut ja keinut ja liukumäkiäkin oli kaksi, isompi ja pienempi. Hiekkalaatikolla oli kivoja yksityiskohtia eikä se ollut vaan tylsä laatikko jonka nähdessä harmittaa kun lelut jäi kotiin, puistossa selviää aivan mainiosti ilman mukana kannettavaa rekvisiittaa.


Puistoalue oli iso ja muumi-osio vain pieni oaa sitä, alueelta löytyi myös trampoliini, karuselli ja vähän hurjempi rengaskeinu johon varmasti isommatkin lapset jaksaisi upottaa aikaansa. Iso viheralue, aurinkotuolit sekä penkit mahdollistaa eväsretkeilyn puistossa, aloinkin heti suunnittelemaan ketä pyydetään meidän kanssa retkelle kyseiseen puistoon.


Joonatan ei olis malttanut lähteä mutta onneksi pyöräily on pätkän mielestä vielä sen verta kivaa ettei kauaa harmittanut. Kierrettiin vielä rannan kautta kotiin, jopparimatkustaja kummasteli valtavaa veden määrää ja veneitä. 

lauantai 20. syyskuuta 2014

Omenainen lauantai


Tänään ollaan yritetty keksiä mitä tehdään kaikille omenoille, alotettiin kuivaamalla niitä talveksi.



Ja sitten joonatanin toiveesta leivottiin, omenapiirakkaa tottakai!



Piirakan valmistuessa uunissa syötiin ja mietittiin mitäs tehtäisiin kun piirakka on paistunut, tultiin siihen tulokseen ettei jakseta kahdestaan koko piirakkaa syödä joten pakattiin piirakka autoon ja lähdettiin kaupan kautta kattomaan sannaa ja juliusta.



Pojilla oli mukavaa vaikka vähän pitääkin tapella siitä kuka ajaa ja millä, jätskit ja piirakat kuitenkin syötiin sulassa sovussa toistensa lautasilta.


Ja onhan se kiva kun mammatkin voi vaihtaa kuulumisia, meki osattiin syödä sovussa;)



Pitäis useammin harrastaa ulkokahvitteluja kavereiden kanssa, niillä jaksaa! ❤️

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Yleistenpaikkojen tuska

Jokanen vanhempi on varmasti kuullut sen kannustuspuheen jossa kehotetaan ottamaan lapsi joka paikkaan mukaan "ensin ne saattaa kinuta ja kiukutella, mutta se on vaan ohimenevä vaihe ja sen kun kestää niin sitten on helpompaa" ja minähän olen rehannut lääkäreitä myöten lasta mukana. Joonatanin ollessa pieni se sujui vaivatta tottakai, lapsihan nukkui ja söi. 

Siinä vaiheessa kun poika oppi ilmaisemaan itseään alkoi se "halun tätä" josta kaikki oli varottanut, meilläpä vaan se ei keskittynytkään sinne karkkihyllylle mistä yleensä varotellaan vaan joka ikiseen asiaan jota poika tiesi että suuhun voi pistää, baanaaneistä siirryttiin jogurtteihin jogurteista leipään ja sitä rataa, sen yhen hyllyn sijasta koko kauppa huudettiin. Sitten kun opittiin että ruokaa syödään kotona ja ostetaan kaupasta niin alkoikin "halun autokärryn, en halua istua, kävelen itse, haluan syliin" -kausi ja loppua ei näy. Nyt takana on reilu puolivuotta kauppareissuja joista äiti ja isi palaa selkä hiestä märkänä ja olo on kun jollain vuoden paskin vanhempi palkinnon voittajalla kaikkien niiden syyllisyyttä pursuavien katseiden ansioista ,joita saa kun kantaa sitä pääpunasena huutavaa lastaan kainalossa ulos kaupasta. 

Nyt mä vaan haluaisin tietää että missä se paljon luvattu "helpottaa hetkenpäästä" ja ennenkaikkea missä ne kaikki muut huutavat lapset? Musta alkaa pikkuhiljaa tuntua että kukaan muu ei oikeesti tuo lapsia mihinkään, aina kun nään kaupassa tuttuja joilla on jälkikasvua niillä ei ole niitä ipanoita kaupassa mukana tai se lapsi hymyilee naama kuin naatalin aurinko joku uus lelu kädessä. Toki löytyy muutama poikkeus jotka tuo lapsensa mukana kauppaan eikä osta niille mitään, mutta mikä surullisinta en oo vielä tavannut ketään kellä se huutaminen ja kiukuttelu olis loppunut, se jatkuu mun tietääkseen ainakin kouluikään asti ellei pidempään, sithän ne voiki jo pikkuhiljaa jättää kotiin kauppareissun ajaksi eli loppuuko se oikeasti ikinä? Alan vaipua epätoivoon...

Ja onko sitten ihme että vanhemmat menettää itsensä kun saa lapsia, ei auta kun lapsi pitää ottaa joka paikkaan mukaan. Kirjastossa se lapsi jaksaa tasan sen verran et se on keränny ne omat kirjansa ja lainannu ne hassulla härvelillä, sit ku mennään ettimään äitille kirjaa niin alkaa se kuinka kiva onkaan juosta ja huutaa kun kaikuu kivasti, ja kirjastossahan ei saa huutaa eli syyttävät katseet on ansaittu, ei muuta kun muksu kainaloon ja huutokonsertti on taattu ulkoovelle saakka. Tai koitappa lähteä kahville kaverin kanssa lapsi mukana, kaikkien niiden "siihen ei saa koskea, älä seiso sen päällä, ei saa karata, ooppas varovainen, ei voi ottaa sedän puhelinta ja tuuppas tänne" toistettuna kertaa X oot ehtiny kuulla että kaverille kuuluu hyvää ja todeta itsellesi kuuluvan juuri tätä. 

Itse siis olen päättänyt linnottautua kotiin ja näyttää lasta yleisillä paikoilla seuraavan kerran 16 vuoden päästä, luultavammin en myöskään itse lähde töitä kauemmas ja voin siis samantien tehdä lapsia itselleni seuraksi niin että yleisetpaikat tsekataan seuraavan kerran siinä lähempänä kuuttakymppiä. Voiko palkata jonku käymään kaupassa? Se olis tosi jees! 

Ps. Tiukkapipojen varalta huomautus pilkkeestä silmäkulmassa, äiti ei ole paha äiti on vaan vähän väsynyt.